Tarinan loppu - vai uusi alku

Tämä on tarina tavallisesta pariskunnasta, jonka tie on ollut täynnä haasteita, mutta myös hetkiä, jolloin tähtiin on kurkotettu. Aloitetaan vaikka siitä, kun elämme keskellä tyhjän pesän syndroomaa. Mieheni oli jo tulostanut eropaperit valmiiksi, ja hänen suunnitelmansa oli, että laitamme hakemuksen yhdessä menemään. Hän perusteli asian huolellisesti, kuten aina. Pääpointtina oli, että viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet raskaita, erityisesti viimeinen vuosi.

Nuo kymmenen vuotta avasivat Pandoran lippaan. Aloin pohtia mennyttä. Olin elänyt arkea autopilotilla: käynyt töissä, tehnyt kahta työtä yhtä aikaa, pyörittänyt perhettä ja harrastanut. Olin luullut, että väljähtäneen ja kylmän parisuhteemme pohjalla oli yhä se rakkaus, joka sai alkunsa yli 20 vuotta sitten. Tyhjän pesän syndrooma toi mukanaan kriisin: kuka olen ja mitä haluan elämältä? Mieheni sanat, että parisuhde – ja minä – emme enää riitä hänelle, olivat kuin märkä rätti kasvoille tai matto vedettynä alta.

Olin kuvitellut meidän jatkavan yhteistä taivalta, enkä aikonut hakea eroa. Mieheni ei kuitenkaan halunnut hakea sitä yksin, vaikka hän oli jo tutkinut Tinderiä ja melkein saanut profiilinsa valmiiksi. Iltaisin tein parisuhdetestejä ja itkin, vaikka minulle sanottiin, että kukaan ei jaksa katsella märinänaamaa. Luin artikkeleita, etsin apua, mutta tunnelin päässä valo tuntui sammuneen.

Eräs hetki pysäytti. Mieheni tuli töistä ja kysyi ensimmäisenä, onko lapsista kuulunut. Vastasin: "Ei." Mietin, ettei hän näe minua eikä ole kiinnostunut tekemisistäni. Illat kuluivat kylmässä hiljaisuudessa: hän kirjoitteli somessa, kännykkä kädessään jopa saunassa, minä tuijotin televisiota. Meistä oli tullut kaksi täysin vastakkaista ihmistä. Aamu- ja iltaihmisen ero oli pientä – jopa huumorimme oli erilainen. Mieheni kehui sarkasmiaan älykkäiden ihmisten lajiksi, jota en ymmärrä. Minusta se oli parisuhteen pahin tappaja: toisen pilkkaaminen. Liikunta, ruoka, kaikki oli meille vastakohtia.

Kelaan ajassa taaksepäin viime heinäkuuhun. Hinnat nousivat, rahat loppuivat yrittäjäpolullani, ja aikaa oli liikaa. Lomaa en ollut pitänyt vuosiin, ennen koronaa. Ehdotin miehelleni yhteistä matkaa, mutta hän torjui idean: "Miksi lähteä riitelemään?" Yritin löytää lisätienestiä. Selasin Facebook-ryhmiä, mutta verkostomarkkinointi tai pelien pelaaminen ei innostanut. Kerran huomasin keskustelun OnlyFansista. Mainitsin siitä miehelleni, joka nauroi: "Kuka ostaisi eroottisia taidekuvia – varsinkaan sinun?" Väljähtäneessä suhteessamme seksiä tai kosketusta ei juuri ollut. Koira sai enemmän rapsutuksia kuin minä.

Ajatus jäi kuitenkin itämään. Ehkä mieheni some-seuranta pornotähtiin vaikutti, mutta yhtäkkiä hän innostui matkasta ja eroottisen materiaalin kuvaamisesta. Varasimme reissun Kroatiaan. Mies kirjoitti käsikirjoituksen, mutta kuvaukset olivat kaukana eroottisesta taiteesta – ennemminkin kovaa pornoa. Silti myönnän, että kuvaaminen lämpimässä ja rauhallisessa ympäristössä oli hauskaa.

Olemme sittemmin puhuneet paljon. Huomasimme, että väärinymmärryksiä on ollut paljon. Olemme yrittäneet selvittää vanhoja kaunoja ja tuoneet uutta myös seksielämään. Yllätys oli, että mieheni ei ollut koskaan ajatellut minun tyydyttävän itseäni kuivina kausina, esimerkiksi pornoa katsomalla. Hän piti sitä miesten juttuna. Naisen orgasmi tai sen tuottaminen ei ollut käynyt hänen mielessään – hänelle riitti nopea suoritus omaksi ilokseen. Keskustelut avasivat, että porno on suunnattu miehille ja perhe-elämän kiire vie huomion. Miksi emme puhuneet tästä jo vuosia sitten? Monelta mielipahalta olisi vältytty. Nyt mieheni on osoittanut kiinnostusta minun nautintooni ja siihen, millaisesta kosketuksesta pidän, eikä vain jäljittele pornon kliseitä.

Matka hyvään parisuhteeseen on kuitenkin pitkä. Uusi alku tuntuu lupaavalta, mutta yhteinen huumori tai nauraminen yhdessä on yhä kaukana. Joskus yhteinen kommellus kuvauksissa saa aikaan hymähdyksen, mutta sisäpiirivitsit tuntuvat mahdottomilta. Löysimme kuitenkin yhteisen harrastuksen, johon on ollut ihana ostella asuja. Tavoitteeni oli, että harrastus kattaisi edes kulunsa, ja puolen vuoden jälkeen se toteutui.

Entä jos rakkaus ei riitä pelastamaan suhdetta? Puoli vuotta olemme yrittäneet, mutta mieheni käytös ei muutu. Hän ei näe virheitään eikä myönnä tökeröä käytöstään. Riidat päättyvät siihen, että minua pilkataan itkuisuudestani. Hänen sanansa satuttavat, ja pelkään omia ajatuksiani. Uhkaan erolla, mutta saan vastaukseksi vain ivallista kommenttia "erokortin" käytöstä. Kukaan ei jaksa loputonta riitelyä. Kaikki on aina minun vikani. Tiedän, että edessä on jälleen kylmyys, ellen yritä sopia – vaikka tiedän hänen olevan väärässä. Milloin on aika luovuttaa?

Jälleen edessä on uneton yö ja kylmä viikonloppu. Työ on pelastus, jossa voin unohtaa sekasorron. Kotona hiljaisuus lyö vasten kasvoja. Etsin vastauksia parisuhteen korjaamiseen, mutta mikään ei tunnu auttavan. Sama kehä toistuu, vaikka sovinnon hetkellä luvataan yrittää. Tämä viikko on ollut paluu vanhaan: lupaukset läheisyydestä ovat unohtuneet, kännykkä on jälleen paras kaveri, ja koira saa silitykset. Jaksaako kukaan tällaista, kun ei ole enää pakko? Mieheni sanoin, saan itse päättää, haluanko jatkaa, kun lapset ovat muuttaneet omilleen. Kysymys on: pärjäänkö minä? Tuntematon pelottaa, mutta entä jos siellä odottaa jotain parempaa?

Rakas mieheni, kauanko voisit elää tunteettomassa ja kylmässä avioliitossa, ellen minä tulisi sopimaan? Olisiko se jälleen kymmenen vuotta, vai lähtisitkö jo aiemmin Tinderiin? Aamulla sanoin haluavani vain sinun parastasi, mutta riitely jatkuu. Löytäisimmekö tähän jo lopun? Rakastan sinua, mutta en jaksa olla kynnysmatto, itsestäänselvyys, joka kelpaa vain haluttuina hetkinä. Samat kaavat toistuvat, samat haavat aukeavat. Myönnä, ettet enää rakasta tai välitä. On aika erota ja löytää omat polut.