Parisuhteen loppu? - osa 1

Mies tuli töistä, ja katselin, kun hän pakkasi tavaransa autoon. Hän sanoi hei hei ja lähti. En itkenyt. En halunnut näyttää hänelle märinänaamaani, jotta viimeiseksi muistoksi minusta ei jäisi itkevä kuva. Näin päättyi tämä parisuhde. En enää kelvannut enkä ollut yrittämisen arvoinen. Päässäni kaikuvat vain hänen sanansa: "Tiedäthän, että tämä ei onnistu." Seuraavan riidan jälkeen tulee aina uusi. Niinhän se on. Molempien yrittäminen loppui, ja hän halusi vain päästä pois. Se oli hänelle tärkeintä – päästä pois. Minut on nyt virallisesti jätetty, ja suhde on ohi. Tässä on se hyvä puoli, että mikään ei tullut yllätyksenä. Olin osannut odottaa tätä. Erosta oli puhuttu jo useita vuosia.

Tuntuu epätodelliselta. Jotenkin kuvittelee, että näin pitkä parisuhde päättyy pettämiseen, väkivaltaan tai vaikka päihteiden käyttöön. Ei siihen, että emme osaa riidellä oikein. Tai ei se varmasti ole ainoa syy, vaan se, että rakkaus loppui ja yrittäminen hiipui. Hän ei halunnut minua enää. Se minun pitää myöntää itselleni. Hän ei halunnut parisuhdettamme, koska koki sen liian ahdistavaksi. Tällä hetkellä olen vielä kasassa enkä itke. Olo on turta, mutta ainakin riitely on nyt ohi.

Aamu meni tuolla tavalla, ja päivällä hän laittoi töistä viestin, että lähtee äitiään katsomaan heti kesäloman alkaessa. Olimme sopineet, että hän lähtee maanantaina, ei viikonloppuna, koska minä halusin – ehkä itsekkäästi – yhteistä parisuhdeaikaa, kun en itse ole töissä. Vastasin, että haluat vain paeta paikalta sopimatta asioista, vaikka sovimme toisin. Toivoin, että hän pitäisi kiinni sovitusta. Kävin sillä välin lenkillä, ja palatessani hän oli laittanut viestin: "Mitä väliä?" Vastasin, että ei mitään, ja että sopii varmasti, jos pakkaan hänen tavaransa ja vien ne hänen kämpälleen sillä aikaa, jotta hän voi mennä sinne suoraan. Ehdotin myös, että pidettäisiin kuukauden tauko ja keskusteltaisiin sitten, miten jatketaan.

Kun hän tuli töistä, kysyin, eikö hän muista, että sovimme ajankohdan. Toistin sanatarkasti, miten asiasta sovittiin. Hän änkytti, että ei tiennyt, että olimme sopineet niin. Jatkoin, ja hän itse asiassa sanoi myös, että mitä väliä. Sanoimme, että eihän sillä enää ole väliä, koska asia päätettiin, kun olimme vielä parisuhteessa. Nyt, kun hän muuttaa pois, tilanne on toinen. Seisoin oviaukossa nojaillen karmiin, kun hän pakkasi tavaroitaan. Hän tuli lähelle ja halasi. En sanonut mitään, eikä hänkään. Kyyneleet valuivat kasvoilleni, vaikka yritin vain ajatella, etten näytä hänelle itkevää naamaani. Nyt itken, ja lujaa, kun muistelen tuota hetkeä. Se oli täynnä lohdutonta surua – sitä, mitä kaipaan riitojemme keskellä, kun toivon, että hän vain ottaisi minut syliin. Lopulta hän irrotti otteensa ja jatkoi pakkailuaan.

Myöhemmin kysyin, olisiko minun pitänyt sanoa jotain tai olisiko hänellä ollut sanottavaa. Ei vastausta. Kysyin, miksi hän halasi. Kuulemma halusi vain halata, kuten aina ennenkin. Valitettavasti sanoin siihen, että hänen viimeisin vapaaehtoinen halauksensa oli ehkä perjantaina. En ole varma, halattiinko silloin vai oliko se vain seksiä. Juuri tuollaista halausta kaipaisin kesken riidan. Valitettavasti hänen tapansa riidellä on sellainen, että hän vasta pääsee vauhtiin satuttaessaan minua, kun minä olisin jo valmis lopettamaan. Hän sanoi aamulla, että näkee, miten minuun sattuu, mutta haluaa silti satuttaa lisää henkisesti. Ihmettelin hänelle edellisenä päivänä, miten hän voi olla tuntematta sympatiaa, kun näkee minun itkevän. Hän sanoi, että kun häneen sattuu, hän haluaa satuttaa lisää. Sanoin, että minulle käy päinvastoin: jos näkisin toisen itkevän, oma suuttumukseni laantuisi, enkä haluaisi satuttaa enää. Hän sanoi, että hänellä se ei toimi niin. Hänen pitää saada pitää mykkäkoulua ainakin viikko, jotta hän rauhoittuu ja voi unohtaa asian. Näitä puhumattomia riitoja on kertynyt 25 vuoden aikana paljon.

Tuntuu, että kaikki jäi kesken. Usein tuntuu, että riitamme ovat täysin absurdeja – riitoja, joilla ei oikeasti ole edes väliä. Jommankumman on vain saatava olla oikeassa. Se on surullista. Monesti kesken riidan tunnen, että tätä ei kannata jatkaa, koska tässä ei ole mitään järkeä. Joskus riidat jopa huvittavat: miksi ihmeessä me riitelemme tästäkin? Riidat alkavat jostain tyhmästä sanaharkasta ja paisuvat siihen pisteeseen, että istun yksin itkemässä, koska minut on juuri jätetty. Nytkin tekisi mieli soittaa ja pyytää häntä takaisin. Mietin, mitä hän tekee tai ajattelee. Kamalinta on, että tiedän, ettei hän ajattele minua tai halua tulla kotiin. Ajattelen vain, että kunpa aika kuluisi, jotta voisin nähdä hänet ja kysyä, kaipasiko hän minua. Pelkään, että hänen vastauksensa olisi, että kaipaa, mutta ei enää halua minua. Siksi en ota häneen yhteyttä – tiedän, että saisin vain jotain ilkeää vastausta. Hän saa tyydytystä siitä, että voi satuttaa minua lisää. En halua enää madella hänen edessään. Olen tehnyt sitä liian monta kertaa.

Suhteemme ei koskaan ollut täysin tasavertainen. Minä rakastin liikaa, hän liian vähän. Tiedän, että hän ihastui minuun ensin ja oli sitkeä, koska halusi minut. Hän näki vaivaa, ja se sai minutkin kiinnostumaan hänestä. Tuntui ihanalta, että joku oikeasti halusi minut. Valitettavasti se tunne katosi vuosien myötä. Huomasin, että hän ei enää nähnyt vaivaa minun tai parisuhteemme eteen. Hän lopetti rakastamiseni – jos oli koskaan rakastanutkaan. Sanoin hänelle aamulla, että minusta tuntuu, ettet edes tiedä, mitä rakastaminen on. Hän ei vastannut siihen mitään. Minulla on niin kova ikävä, että tiedän tämän olevan yhä rakkautta. Olen varmasti vaikea ihminen, koska olen niin epävarma. Tiedän, että tämä on minulle oikein, mutta kaipaan hänen huomiotaan, kosketustaan ja hellyyttään. Kaipaan niitä lausumattomia sanoja. Välillä tuntuu, että haluaisin vain madella ja anella: rakasta minua, miksi et enää rakasta tai halua minua? Mikä minussa on vikana, kun jätät minut? Helvetti, että sattuu. 

Katson puhelinta minuutin välein, jos hän olisi laittanut viestin. Tiedän, että hän ei laita. Hän kokee sen mateluna ja nöyryyttävänä. Hän ei sitä tee. Hän sanoikin, että anteeksi pyytäminen on hänelle liian vaikeaa. Siitä tiedän, että hän ei ota minuun yhteyttä, koska kokisi sen häviönä. Hän taistelee voittaakseen minut vastaan. Tiedän, että kun hän nyt lähti, hän vetoaa aina riitoihimme eikä palaa. Hän haluaa päättää itse menoistaan eikä huomioida enää ketään muuta. Hän saa keskittyä täysin itseensä. On mahdollista, että jos tyydyn siihen, että suhteemme toimii hänen ehdoillaan, seksi ja seurani kelpaisivat hänelle joskus. Mutta juuri nyt en usko pystyväni siihen. Se menisi niin, että minun pitäisi anella yhteistä aikaa, ja jos sanoisin jotain, mikä ei häntä miellytä, hän häipyisi. Otan ehkä kymmenennen kerran puhelimen käteen ja mietin, että haluaisin soittaa. Haluaisin kuulla hänen sanovan, että hänellä on yhtä kova ikävä kuin minulla, yhtä epätoivoinen olo ja hätä. Tiedän kuitenkin, että jos soitan, saan vain kylmää kohtelua, ja oloni olisi vielä pahempi. Tuntuu, kuin sydäntä revittäisiin rinnasta.

Sanotaan, että aamu on iltaa viisaampi, mutta jotenkin yöstä selvittyäni olo tuntuu yhtä sekavalta. Jos nyt lähettäisin viestin, että kaipaan sinua viereeni, mitä vastaisit?